BLOOD BROTHERS: Burn, Piano Island, Burn

Taas vaihteeksi on löydetty modernin metallin pelastaja. Tällä kertaa kaikki odotukset on kasattu amerikkalaisviisikko Blood Brothersin hartaille, joka rehellisyyden nimissä eroaakin edelleen vellovan nu-metallibuumin muista tyrkyistä. Mutta kuten niin monta kertaa aiemminkin, ei Blood Brotherskaan ole aivan niin ylivertainen mitä voisi sen osakseen saamasta suitsutuksesta päätellä. Ross Robinsonin liukuhihnatuotannosta huolimatta bändi kyllä erottuu edukseen. Burn, Piano Island, Burnilla esiintyy nälkäinen, arvaamaton, äkkipikainen ja älykäskin ryhmä. Metakkaan ei ole väkisin sisällytetty karmeita stadion rock -riffejä tai angstin valepukuun puettuja naurettavia balladeja, vaan levy on täyttä höyryä alusta loppuun asti. Soundimaailma on karu, biisit ovat hetkittäin kakofoniaan taipuvaisia eikä kuuntelija voi olla ollenkaan varma, mitä seuraavan kulman takana lymyää.

Tietynlainen taiteellisuuden aura levyä vähän leimaa, mutta biisit pysyvät kasassa, vaikka mielenkiintoa täytyy pitää väkisin yllä, että hommassa pysyisi ylipäätään mukana. On hyvä ettei musiikissa ole tyhjänpäiväistymisen vaaraa, mutta kyllä kuunneltavuuden pitäisi säilyä mukana. Vaikka Blood Brothers on noukkinut kollegoiltaan vaivihkaa ne parhaimmat ainekset (Amenin vihaisuuden, Nine Inch Nailsin nihilismin ja System Of A Downin haasteellisuuden), ei osasten summa täytä vielä valiojoukkoon pääsyn vaatimuksia. Mutta genrensä rajojen pitävyyden testaaminen ja samalla pahimpien lapsellisuuksien välttäminen on näinä päivinä jo saavutus sinänsä.