2010-luvulla Brian Enon kokeellisin tuotanto järkeistyy edelleen vasten Roxy Musicin nytkähteleviä ensiaskeleita, laulajaksi kuoriutuneen kosketinsoittajan nyrjähtäneitä 1970-luvun sooloja ja Robert Frippin kanssa taltioituja visionäärisiä Frippertronics-maalauksia. Minimalismista ja sarjallisesta musiikista sekä 1940-luvulta lähtien syntyneistä musique concrète -kokeiluista inspiroituneet uraauurtavat ambient-levytykset ovat nekin velkaa Enon ensilevyjen opeille. Nämä tienviitoiksi kasvaneet opit kaikuvat paitsi pioneerin 2000-luvun ”generatiivisessa” musiikissa myös Small Craft On A Milk Sean uurteissa.
Enolle on ominaista ohjailla työskentelyään käsitteellisesti ulkomusiikillisia impulsseja hyödyntäen. Kosketinsoittajana ja tuottajana ansioituneen Jon Hopkinsin ja kitaristi Leo Abrahamsin avustuksella toteutetun levyn muoto on suurimmaksi osaksi vähän velkaa yksittäisten instrumenttien luonnolle mutta uskollinen tunneperäisille skenaarioille ja yksinkertaisista ideoista auki keriytyville äänipinnoille, joiden juuret johtavat osin keskeneräisiksi jääneisiin elokuvamusiikkiaihioihin. Taustoittavaksi taantuva musiikki on pintapuolisesti ambient-töiden tavoin avaraa, vaiheesta toiseen lipuvaa ja kirurgisesti editoitua maalailua, mutta sen taustalla voi olla erottavinaan jälkiä rakenteista, joiden merkitys paljastunee kokonaisuudessaan vain tekijöille itselleen. Paikoin tylsistyttävän lineaariseksi tihentyvä ja teollisen monotonisesti kirskuva poljento sen sijaan poikkeaa eteerisen ilmavasta kelautumisesta jo syntyessään ajastaan jääneenä.
Eno on kertonut levyn kynnyksellä yllyttäneensä kumppaneitaan luomaan lähitulevaisuuden musiikkia vailla oletetun huomisen painolastia. Sitäkin ilmeisempää on, että vaikkapa levyn julkaisseen Warpin dokumentoima elektroninen musiikki, jossa Enon modernien töiden perintö kaikuu kuulaimmin, on jo kulkenut jokaista reittiä pidemmälle. Se jos mikä on hatunnosto Enolle.
