BURNING POINT: Burned Down The Enemy

Arvio julkaistu Soundissa 01/2007.
Kirjoittanut: Antti Mattila.
Vaikutusvaltaisimmillaan Burned Down The Enemyn kaltainen power-johdannainen, väliin karheammasta aihiosta raavittava ja jopa Yngwie-tyyliseen suoritusheviin vaihtava albumi olisi ollut 90-luvun puolivälissä, siellä Stratovariuksen Fourth Dimensionin, Tarotin Stigmatan ja Helloweenin Master Of The Ringsin tienoilla ilmestyessään. Genren keskivertoa tummempaan musiikkiin olisi lyöty läjäpäin seuratkaa tarkoin -tarroja.

Arvio

BURNING POINT
Burned Down The Enemy
Metal Heaven

Vaikutusvaltaisimmillaan Burned Down The Enemyn kaltainen power-johdannainen, väliin karheammasta aihiosta raavittava ja jopa Yngwie-tyyliseen suoritusheviin vaihtava albumi olisi ollut 90-luvun puolivälissä, siellä Stratovariuksen Fourth Dimensionin, Tarotin Stigmatan ja Helloweenin Master Of The Ringsin tienoilla ilmestyessään. Genren keskivertoa tummempaan musiikkiin olisi lyöty läjäpäin seuratkaa tarkoin -tarroja.

Vain hyvin harvat yhtyeet luovat oikeasti ajatonta musiikkia ja vuosikymmen perinteisen hevin uudesta tulemisesta ja power-aallon lähtölaukauksesta katkoo Burning Pointiltakin kovimmat iskut. Aivan kotimaan kärkiryhmään ei pätevälläkään kolmosalbumilla ylletä. Kitarataiteilut yltyvät siellä täällä reippaaseen puhuriin, vaikka usein luotetaan selvästi simppelimpään voimahölkkään. Pete Ahonen tunkee vaihtelua lauluunsa, esimerkiksi Heart Of Goldilta on havaittavissa Geoff Tate -vivahteita, ja variaatioita ja draaman kaaria luodaan levylle mukavasti. Against The Madness Of Timessa viipyilee Tarot-henki.

Nimibiisi on asetettu jälleen viimeiseksi. Tämäkin on hatunnosto vanhoille tekijöille, sillä esimerkiksi Diolla oli tapana laittaa nimibiisi aina samaan kohtaan, a-puolen toiseksi.

Lisää luettavaa