Neljänteen levyyn tultaessa Oulun Burning Point on muovannut musiikkityylistään mieleisensä ja jättänyt kiihkeimmät power-flirtit lopullisesti taakseen. Empyre on bändin levyistä luonnollisimman oloinen, joskus vaivannut väkisin puurtamisen tuntuma on hävinnyt. Sen vuoksi rajua tyylipäivitystä tuskin enää edes harkitaan. Jatkossa kyse on yksinkertaisesti siitä, miten tiukasti uusi materiaali puraisee.
Empyre on monessa mielessä perinteinen hevilevy. Sen melodinen heavy jakaantuu pariin raskaaseen vetoon, nopeampaan tuplabassarihölkkään, kertosäetäkyihin ja balladiin. Kokonaisuutta on siis mietitty 80-luvun nimien varjossa. Ajatus levyn kaaresta on hallinnassa, sillä samankaltaisia biisejä on varottu sijoittamasta lähelle toisiaan.
Jyhkeästä ja raskaasta käy esimerkiksi kovat soolot omaava nimibiisi. Manic Merry-Go-Round puolestaan rockaa ja tarttuu paremmin kuin yksikään varhaisempi Burning Point -biisi. Face The Truth on kuin Nevermoren Warrel Danen laulamaa Judas Priestiä Painkillerin ajoilta.
Empyre on taitava, mutta tavanomainen albumi. Silti Keski-Euroopassa saatetaan höristellä korvia aiempaa huomattavasti laajemmin, jos kiertueet ja promootio loksahtavat kohdalleen.
