Olen nähnyt Chisun vääntelehtimässä sisäelimellisen punaisessa design-tuolissa televisiossa. Mainos tuli aika myöhään, muiden mentyä nukkumaan. Näky oli päräyttävä, ilman ääntäkin. Tämän enempää en ole levy-yhtiön markkinointipuskulle altistunut, josta voimme päätellä, että en ole kohdeyleisöä.
Mitä sisältöön tulee, niin musiikki on ohjelmoitua poppia. Monissa sovitusratkaisuissa olisi ollut ainesta eeppisyyteen, jos tuotteesta haisisi raha hiukan kauemmaksi. Tähän alehallitunteeseen törmää aina sinfonisten elementtien vastaan tullessa, eikä niitä ole tällä levyllä säästelty. Halpuus olisi erinomainen tehokeino, jos kyseessä olisi toisenlainen musiikki. Nyt läpitunkeva 90-luvun workstation-soundi häiritsee.
Sävellykset eivät pure ja sanoitukset ovat pikkutyttöjen päiväkirjakauraa. Jotkut kielikuvat, kuten ”vuotava taivas, jota täytyy suudella”, ovat jopa häiritseviä. Laulajana Chisulla on rasittavia maneereita, päällimäisenä niistä ajoittainen korostuneen h-kirjaimen lisääminen joidenkin konsonanttien häntään. Yleinen laulusoundi on aika lähellä huokailua, joitain Kate Bushia referoivia kiekauksia tai puhelauluosuuksia lukuunottamatta.
Alkovi on kuuntelukokemuksena raskas. Se ei anna aikuiselle kuuntelijalle yhtä paljon kuin paremmat lastenmusiikin tekijät, kuten esimerkiksi M.A. Numminen.
