CHISU: Kun valaistun

CHISU
Kun valaistun
HMC

Mennäänpä suoraan asiaan: Chisun kolmannen albumin avaa neljä mestariluokan popbiisiä, jotka osoittavat Christel Sundbergin olevan yksi lahjakkaimpia artisteja maassamme tällä hetkellä. Minä ja mun pää korkkaa levyn rumpufillillä, jonka jälkeen esiin kuoriutuu dramaattinen säkeistö ja vastustamaton, Ladytronin mieleen tuova a-luokan kertosäe. Single Sabotage on oppikirjaesimerkki nykyiskelmästä: slaavilainen kaiho puettuna komeaan, moderniin tuotantoon. Kohtalon oma puolestaan on pomminvarma megahitti, joka viimeistään siivittää albumin platinamyynteihin. Neljäntenä tulee minimalistinen ja hauras Ennustus, jolla vilpittömältä kuulostava Chisu kujertaa itsensä ihon alle.

Tässä vaiheessa albumia olo on hengästynyt, niin vakuuttava näyttö Chisun taidoista säveltäjänä, tuottajana ja tulkitsijana levyn alku on. Ja vaikka sävellysten taso loppulevyllä laskeekin, ei Kun valaistun mihinkään syöksykierteeseen käänny. Jo pelkästään rikas ja monipuolinen tuotanto, sekä Chisun tunnistettava ja sävykäs laulu riittävät pitämään mielenkiinnon korkealla. Bluesahtava Tie sekä trendikkäältä indiepopilta á la jj kuulostava Veneretki tuovat tärkeän lisän albumin laajaan tyylikirjoon. Levyn ainoa selkeästi epäonnistunut raita on ikäkriisejä ontuvan sarkastisesti käsittelevä, reippaalla shufflekompilla väkinäisen tuntuisesti etenevä Kriisit.

Tekstittäjänä Chisu jakaa mielipiteitä. Totta onkin, että kansivihkoa lukiessa kulmakarvat nousevat muutamaankin otteeseen: ”Enkelit on kieroja kuin rinkelit” (Sabotage) tai ”Onkohan kalat koskaan surullisii?” (Veneretki). Mutta toisaalta hajuttomia tekstittäjiä maassamme on jo aivan riittämiin ja Chisun popherkuttelun kontekstissa nämä enemmän tai vähemmän höpsöt ihmissuhdetilitykset toimivat pääasiassa hyvin.

Levyn parhaat biisit on siis sijoitettu heti alkuun, mikä ei ole albumin dramaturgian kannalta kovin viisas ratkaisu. Vain yhdeksän biisiä ja reilu puoli tuntia on kuuntelukokemuksena kutakuinkin täydellinen albumimitta, mutta nykyaikana huomiota herättävän lyhyt. Sen ja albumin epätasaisuuden takia herää väkisinkin kysymys, että eikö materiaalia syntynyt määräaikaan mennessä enempää?

Kun valaistun onnistuu luontevasti yhdistämään häpeilemättömän kaupallisuuden ja omaehtoisen kunnianhimon. Vapaa ja yksin -albumiin (2009) verrattuna se ei tuo kuvioon mitään uutta – levyt ovat yhtä hyviä ja samoin ansioin – mutta miksi pitäisikään? On helppo uskoa Chisun tulleen jäädäkseen, joten rajojen koettelun ja kaupallisten itsemurhienkin aika varmasti vielä koittaa.