CLUTCH: Pure Rock Fury

Takaisin ison levy-yhtiön leipiin palannut Clutch on nimennyt uutuusalbuminsa rehvakkaasti, mutta tehoista voi olla montaa mieltä. Pure Rock Fury on ehtinyt kerätä täysiä pisteitä isommissa medioissa, kun stoner rockin alakulttuuriosasto pitää jenkkien rimpuilua lähinnä epäkeskona synteesinä. Totuus sijoittuu jonnekin näiden näkemysten välille.
Tankkimainen kitaristi Tim Sult saa kyllä pelivälineestään irti murean soundin, mutta groove Clutchilta puuttuu kokonaan. Riffit eivät eroa simppeleimmillään esimerkiksi Fu Manchun vastaavista, esitystapa sitäkin enemmän. Kun Scott Hillin leirissä relaisa soitto pysyy nipinnapin tolpillaan, Sultin porukka sortuu jopa hälyyttävään jäykkyyteen. Vaikutteilla on tietysti oma osansa yleiskuvaan. Monia – allekirjoittanut mukaanlukien – risoo myös Clutchin 70-luvun hardrockmainen vinguttelu. Ei siis kannata näytellä yllättynyttä, kun krediiteistä huomaa Mountainin Leslie Westin olleen levynteossa jelppaamassa. Mutta eipä Clutch sitten alan muiden yrittäjien tapaan kloonaa Black Sabbathiakaan, mikä voidaan vetää plussaksi persoonallisuussarakkeeseen.
Parhaimmillaan Clutch on täyttä rautaa: Sinkemlow jytää eteenpäin niin vastaansanomattomasti, että siitä ei ole uskonnollinen hurmahenki kaukana. Takakireän fraseerauksensakin unohtanut vokalisti Neil Fallon huutaa hallelujaa kuin viimeistä päivää. Smoke Bansheessa mielipuolisen taikurin viitan ylleen vetäneen Fallonin hatusta vedetään jotain aivan muuta kuin killisilmäisiä kaniineja. Clutch on kuin se parhaat päivänsä jo nähnyt urheilijaparka, jolla kärjen tuntumaan yltävä kunto on utopiaa, mutta aikansa jahkattuaan runnoo tiensä keskikastin yläpäähän vaikka väkisin.