D’ANGELO AND THE VANGUARD: Black Messiah

D'ANGELO AND THE VANGUARD
Black Messiah
RCA/Jive

Mustan rytmimusiikin lähihistorian seuratuin harharetki ja hiljaisuus on päättynyt. D’Angelo on täällä. Sama mies oli vuonna 2000 soulin uusin testamentti. Hän on juuri se Voodoo-albumin kansivalokuvassa provokatiivisesti rajattu playa, joka alastomana ja hikisenä tuijotti härskisti kaikkia silmiin. Oli varaa tuijottaa, koska miehen funk oli kovinta maailmassa. Hiphopin aikakausi oli saanut oman Marvin Gayen, Donny Hathawayn ja Sly Stonen. Sitten jokin meni vikaan.

D’Angelo hävisi ja hajosi. Joutui onnettomuuteen, douppasi, flippaili ja eksyi. Vuosien ajan ilmassa sinkoili juoruja. D’Angelo palaa kohta. D’Angelo ei palaa enää koskaan. Neljätoista vuotta vierähti. Joulun alla keskelle turhautuneen spekulaation ja kiimaisen odotuksen miinakenttää lävähti. D’Angelon uuden levyn nimi on ”Musta messias”. Repikää siitä.

Black Messiah -albumilla on vastassaan niin naurettava odotusten ja ennakkopaineiden aallokko, ettei levyn peilaaminen D’Angelon hiljaiselon ja sivuraiteilun aikana viriteltyihin mittareihin ole mielekästä. Kuvitellaan siis, että tämä on vain yksi vuonna 2014 ilmestynyt levy muiden joukossa. Käsillämme on albumillinen musiikkia, ei sen kummempaa.

Aikalaistarjonnan keskellä Black Messiah on monitasoinen, ristiriitainen, järkälemäinen ja suurella sielulla rakennettu levy, joka on valovuosien päässä jokapäiväisyydestä ja keskinkertaisuudesta. Väkivahvan Vanguard-yhtyeen tuella rakennetun kokonaisuuden tunnistaa heti tekijänsä työksi. Näkö- ja kuuloyhteys Voodoon funknirvanaan on olemassa.

D’Angelo ei ole kuitenkaan enää afrojumalan ulkomuodolla siunattu huippulupaus tai erehtymätön ihmeidentekijä. Matka on tehnyt maestrosta haavoittuneen ja rikkinäisen etsijän, joka ajoittain huojuu kuilun reunalla. Black Messiahin kerrostumissa ja rytmeissä on musertavan imuvoiman vastapainona repaleisuutta ja sekopäisyyttä. Soulin parantavan energian kanssa vaa’an asennosta taistelee ahdistus ja maailmaa syövä kaaos. Tämän levyn tekijä on katsonut ikkunasta ulos pitkään ja hartaasti. Vaikka hän ei selvästikään ole pitänyt näkemästään, D’Angelo ei halua purkaa ajatuksiaan yksinkertaiseksi protestiksi tai ohjelmanjulistukseksi. Ristiriitojen maailma tarvitsee ristiriitojen taidetta.

Kaiken aikaa D’Angelon musiikissa kuuluu kuitenkin massiivinen ONE, elämää ylläpitäviin voimiin ankkuroituva spirituaalinen perusisku. Falsettilaulun, murrettujen jousien, kärpässarjan soul-spedet häpeään saattavien synkooppien, törkeästi mönkivien bassokulkujen ja huurun läpi soivan gospel-hurmoksen kietoutuessa yhteen peli on lopulta täysin selvä.

D’Angelo on edelleen uuden vuosituhannen soul-veli numero yksi.