Dave Gahanin soolodebyytti Paper Monsters (2003) sai osakseen melko tiukkaa kritiikkiä, mutta Depeche Moden tuotantoon verrattaessa Gahan joutuu ymmärrettävästi kalpenemaan. Paper Monstersilla yritettiin vielä rockata, mutta Hourglassilla sähkökitaraa ei kuulla ollenkaan. Hidastempoisen rauhalliset ja unenomaiset koneballadit ovat enemmän sitä, mitä Gahanilta olisi voinut alun perinkin odottaa, ja niissä tuntuvat piilevän myös miehen sävellykselliset lahjat.
Jokaisen Hourglassin kappaleen voisi helposti kuvitella soivan Depeche Moden albumilla, mutta toisaalta Martin Goren avustuksella useampi niistä olisi ehkä ottanut enemmän hittiasennetta. Kingdomin melankolisromanttinen pohjavire ja Gahanin lempeä tulkinta siivittävät kappaleen potentiaaliseen hittikantaan, mutta muuten Hourglass on kauttaaltaan tasaisen lämmintä kelluntaa. Yhtenäisyys kappaleiden välillä tekee levystä mielenkiintoisella tavalla lähes transsiin ajavan kuuntelukokemuksen.
Ei siitä mihinkään pääse, että Gahan ja Gore ovat yhdessä huomattavasti vahvempi voima kuin kumpikaan yksinään. Toisaalta Hourglass osoittaa ainakin sen, että tuleva Depeche Mode -levy voisi hyvin pohjautua myös Gahanin ideoille.