DEVIL’S BRIGADE: Devil’s Brigade

Arvio julkaistu Soundissa 9/2010.
Kirjoittanut: Antti Luukkanen.

Matt Freeman ja Tim Armstrong ovat punkrockin varsinaiset majakka ja perävaunu. Pitkää aikaa miekkoset eivät malta erillään olla ja yhdessä perustettuja bändejä on jo puolen tusinan verran. Muiden muassa Operation Ivyn, Rancidin, Dance Hall Crashersin ja Transplantsin jatkoksi asettautuu Devil’s Brigade.

Arvio

DEVIL’S BRIGADE
Devil’s Brigade
Hellcat

Matt Freeman ja Tim Armstrong ovat punkrockin varsinaiset majakka ja perävaunu. Pitkää aikaa miekkoset eivät malta erillään olla ja yhdessä perustettuja bändejä on jo puolen tusinan verran. Muiden muassa Operation Ivyn, Rancidin, Dance Hall Crashersin ja Transplantsin jatkoksi asettautuu Devil’s Brigade.

Devil’s Brigaden annetaan ymmärtää olevan Freemanin lempilapsi, mutta uskoisikohan tuota. Armstrong on tuottanut albumin, laulaa puolet raidoista ja soittaa sillä kitaraa. Lisäksi biisintekokrediitit on jaettu puoliksi. Ja että Cosa Nostra olisi täydellinen, käy Lars Frederiksen karjumassa kiekolla hänkin.

Oli Devil’s Brigade sitten lojaali kädenojennus Freemanille ja tapa nostaa basistin asemaa tai oikeasti möreä-äänisen multi-instrumentalistin soolo, on pakottoman tuntuinen puolituntinen olemassaolonsa oikeuttanut. Kun läskibasso kolisee kuin komerollinen luurankoja kääntyy reissu väkisinkin psychobillyn suuntaan. Levyn tunnistaa silti Rancid-miekkosten tekosiksi. Mihinkä punkkari keesistään pääsisi.

Devil’s Brigade kuulostaa hyvällä tavalla hetkessä elävältä. Se ei pinnistä väkisin mihinkään suuntaan eikä yritä todistella autenttisuuttaan. Levy sisältää yksinkertaista, leppoisaa ja tarttuvaa äijänköriläiden dänkä-dänkää oli tyylilajina sitten nilkuttava country-boogie, miehekäs psychobilly, yliolkaisesti raakuttu punkrock tai kaikkien näiden yhdistelmä.

Lisää luettavaa