Viimeistelty ja aiempaa selvästi kevyempi Gold Metal (2004) osoittautui sen verran pahaksi virhearvioksi, että ryhtiliike oli odotettavissa. Hieman yllättäen tukea ei kuitenkaan haeta bändin alkuperäisistä voimalähteistä (Ramones, Runaways, Joan Jett), vaan pikemminkin Def Leppardin kaltaisista 80-luvun tukkametallisankareista. Rohkea veto, mutta varjopuolena on se, että epäonnistumisen myötä bändin uskollisimmatkin kannattajat jättävät The Donnasille lopulliset hyvästit. On vaikea kuvitella, että yhtyeen autotallirokkauksen ystävät juurikaan lämpenisivät uudelle linjalle. Jos Bitchin’ sisältäisi vain ykkösluokan biisejä, olisi tähän edes orastava mahdollisuus.
Uuden soundin lisäksi Bitchin’ on The Donnasin yritys korvata laatu määrällä. Kun pötköön lyödään 15 kappaletta, joiden tekstit pyörivät entistäkin yksipuolisemmin bilettämisen ja hauskanpidon parissa, on ähky valmis. Ympäripyöreyden tunnetta lisää se, että soittopuolen lisäksi Donnat ovat myös biisinkirjoittajina varsin rajoittuneita. Sovitukset kulkevat niin arvattavaa latua, että välillä tuntuu kuin puikoissa olisi Guitar Hero -pelin kliininen taustayhtye.
The Donnas on varmasti yhä livenä hurmaava yhtye, mutta studiossa se ei tunnu saavan mitään merkittävää aikaiseksi. Tämänkin jälkeen se ansaitsee yhden mahdollisuuden, mutta sitten se on moro. Oljenkorret on nyt käytetty.