Vuonna 1970 perustettu Doobie Brothers leimautui uransa alkuaikoina näissä korvissa tylsimmän mahdollisen jenkkirockin synonyymiksi. Se jos mikä oli amerikkalainen bändi isolla A:lla ja megahittinsä Listen To The Music ja Long Train Runnin’ aiheuttivat välittömän radionsulkemisreaktion. Nyt yhtye palaa kymmenen vuoden julkaisutauon jälkeen rentona kuin aina, mutta tällä kertaa levyä pystyy kuuntelemaan ilman turhaa kiihkoilua.
World Gone Crazyllä yhtyeen ytimenä ovat yhä kitaristi-laulaja-biisintekijät Pat Simmons ja Tom Johnston. Rumpali Michael Hossack ja Clover-yhtyeensä kanssa muun muassa Elvis Costellon ensialbumi My Aim Is Truen (1977) soitoista vastannut kielisoitinmestari John McFee ovat hekin lähes alkuperäisiä doobeja.
Kun Simmonsin ja Johnstonin persoonattomien lauluosuuksien ei anna ylen määrin häiritä, niin World Gone Crazy on pääosin kelvollista bluesin, kantrin, rockin ja hitusen jazzinkin fuusiota. Biisit rullaavat voittopuolisen miellyttävästi ja etenkin McFeen slidekitarointi ihastuttaa toistuvasti. Don’t Say Goodbyella laulusolistiksi on saatu vuosia yhtyeen riveissä viihtynyt Michael McDonald ja huuliharpistiksi Norton Buffalo. I Know We Wonin tähtenä on puolestaan Willie Nelson.
Suoraan rockaava Chateau ja lattarinen Old Juarez ovat levyn onnistuneimpia raitoja ja Nobody uusintakäsittelyyn otettu ensialbumi The Doobie Brothersin (1971) avaus. Young Man’s Gamellä bändi vakuuttaa, ettei rock kuulu yksinomaan nuorille. Samalla sorrutaan juuri siihen kelailuun, minkä vuoksi Doobie Brothersia oli muinoin niin helppo vieroksua.