Eteerisen kansipiirroksen ja musiikillisen ensivaikutelman perusteella Ebba Forsbergia luulisi alle kolmikymppiseksi ensilevyttäjäksi, jota on siunattu ikäänsä kypsemmällä alttoäänellä. 1964 syntyneellä Forsbergillä on kuitenkin takanaan jo neljä englanninkielistä levyä. Lisäksi hän on versioinut Mikael Wiehen kanssa albumilliset Bob Dylania ja Leonard Cohenia ruotsin kielellä ja ehtinyt ansioitua näyttelijänä.
Periaatteessa tässä levyssä ei ole mitään erikoista tai omaperäistä. Silti sen hienous vetää hiljaiseksi. Kohokohtia on turha etsiskellä, sillä kaikki kymmenen sävellystä, sovitusta ja tulkintaa ansaitsisivat erikoismaininnan. Voi herranen aika, kun hieman useammat uhkeaääniset diivat osaisivat käsitellä inhimillisiä tunteita tällaisella herkkyydellä! Tunnelma on rauhallinen ja rauhoittava, syksyisen melankolinen, mutta ei vahingossakaan painostava tai masentava.
Nick Drake -korttia vilautetaan näinä päivinä liian usein, mutta tällä kertaa se ei ole liioittelua. Laulajan aikalaisista pulpahtavat ensimmäisinä mieleen Norah Jones ja Aimee Mann. Ebba Forsberg on myös Tim Buckleyn huonetta ja sukua. Yhtäläisyydet eivät ole niinkään laululliset kuin soitannolliset. Anders Petterson palvelee vivahteikkaalla kitarallaan kauniisti Forsbergin sävelmiä – aivan kuin legendaarinen Lee Underwood aikanaan Buckleyn luottomiehenä.