EGOTRIPPI: Vielä koittaa uusi aika

EGOTRIPPI
Vielä koittaa uusi aika
Suomen Musiikki

Kun kuuntelee Egotripin harmonisesti soljuvaa musiikkia, saattaa helposti unohtaa, että tämä yhtye on merkittävä oppositiovoima suomalaisen rockin kentässä. Egotripin soiva ilmiasu voi vaikuttaa huolitellulta, mutta pinnan alla puhkuu itsepäinen ja sinnikäs vastarannan kiiski.

Meikäläisestä rockhistoriasta löytyy suhteellisen vähän yhtyeitä tai artisteja, jotka olisivat valinneet ilmaisunsa pohjaksi The Beatles -tyyppisen kitarapopin ja onnistuneet saavuttamaan avoimesti kaunosieluisella musiikilla kansan tukea ja suosiota. Taitavien popkäsityöläisten sijaan näillä lakeuksilla on perinteisesti arvostettu kirjallisella kierteellä operoivia painavien sanojen sanojia. Pehmeiden harmonialaulujen ja tuulenvireen keveydellä kulkevien melodioiden sijaan täkäläisessä rock-uskossa on polvistuttu tummien sävyjen ja idästä puhaltavien hyisten viimojen edessä.

Egotrippi kuuluu siihen määrävähemmistöön, jonka estetiikka kasvaa selvästi angloamerikkalaisesta melodiatraditiosta eli pyhästä The Beatlesistä, folkrockista ja näiden kantatyylien nykyaikaistetuista muunnelmista. Bändin tekee tärkeäksi se, että sen luoma musiikki ei ole jäänyt pienen diggaripiirin arvostamaksi sarjaksi tyyliharjoitelmia ja kunnianosoituksia popin sankarivainajille. Vuonna 2003 Egotripin musiikillisen yhtälön kohdilleen loksauttanut Matkustaja-albumi ja sen jälkihöyryissä julkaistu 20 suosikkia -kokoelma osoittivat, että yhtyeen edustamalle melodiselle ja epäslaavilaiselle rocktyylille on kysyntää. Platinamyynti kertoi kylmän faktan: aiemmin lievää hienohelmastigmaa kantanut ryhmä oli noussut suomalaisen rockin mestaruussarjaan totisempien mörököllien sekaan.

Egotrippi on joutunut luomaan Vielä koittaa uusi aika -albumin uudenlaisessa tilanteessa: se ei ole haastajan, vaan osakkeitaan vahvistamaan pyrkivän menestyjän tekemä levy. Sellaisena se on nautittava ja läpikotaisin egotrippimäinen taidonnäyte, joka lepää vakuuttavien sävellysten ja poikkeuksellisen komean yhtyesoinnin varassa. Albumin avauskolmikko (Rakkaani, Arvoitus ja Nämä ajat eivät ole meitä varten) esittelee napakasti Egotripin voiman ytimen. Laulunteosta vastaavat Mikki Kauste ja Knipi ovat imeneet klassisen popin ajatusmallit niin syvälle, että heidän tyylinsä ei vaikuta lainkaan pastissimaiselta tai tekemällä tehdyltä. Tämä on heidän käsityksensä hyvästä kitaravetoisesta rockista.

Erityisesti Arvoitus-laulun majesteettisessa ja pidättelevässä mahtipontisuudessa Egotripin luova käsityötaito on huipussaan. Laulu kelpaisi sellaisenaan Roy Orbisonin 1960-luvun kuolemattomien popmelodraamojen sekaan. Selvää klassikkoainesta oleva hehkutus muodostaa Knipin tulkitsemien Alfaltin pinta- ja Mian laulu -kappaleiden kanssa albumin emotionaalisesti syvimmän jatkumon. Näissä lauluissa Egotrippi saa musiikkinsa sisällön, muodon ja toteutuksen kutakuinkin täydelliseen kuosiin. Pari piirua kevyemmällä tunneskaalalla operoiva Brian Wilson -sitaatti Nämä ajat eivät ole meitä varten roikaa sekin hienosti ja kiitos siitä kuuluu koko joukkueelle: Sampon, Anssin ja erityisesti kitaristi Skelen erehtymättömästi melodialinjoja kehräävä soitto on tikapuu poptaivaaseen.

Vielä koittaa uusi aika -levyn dramaturgisesti melko yllätyksetöntä biisikymmenikköä kuunnellessa hiipii välillä mieleen myös harmaita varjoja. Jokaisella yhtyeellä on omat heikkoutensa ja Ego-tripin kohdalla musiikin lentokorkeutta madaltavat tekijät liittyvät teksteihin. Se, miten ajatukset ja tunteet puetaan musiikiksi, ei ole koskaan ollut tämän erinomaisesti laulavan ja soittavan ryhmän ongelma. Miten niille löydetään kiinnostava ja puhutteleva verbaalinen muoto, on puolestaan välillä tuottanut tuskaa. Kaikilta Egotrippi-levyiltä löytyy hyviin melodioihin käärittyä ja epäilemättä hyvää tarkoittavaa mukapohdiskelevaa sanahelinää, joka ei kestä lähempää syyniä.

Uudella levyllä löysää lyriikkaa on enemmän kuin tunnetiloiltaan ladatummalla Matkustajalla, mutta onneksi paljon vähemmän kuin alkupään kiekoilla. Nähdäkseni sanoista löytyi suurin selitys sille, miksi Egotripin lopullinen läpimurto odotutti itseään vuosia. Sanoista syntyy myös viimeinen este täydellisen Egotrippi-levyn synnylle. Korni homma, mutta luulen, että tämä erinomainen yhtye saattaisi löytää tien vielä kauniimpaan musiikkiin perisuomalaisittain ahdistuksen, kivun ja niistä syntyvän sanomisen tarpeen kautta.