Eminemillä on oma soundi. Se on aina ollut selvää, heikoimmillakin levyillä. Parhaimmilla teho on murhaava. The Slim Shady LP (1999) ja Marshall Mathers LP (2000) ovat kestäneet aikaa todella hyvin. Recoverylla Shady vilauttelee vanhojen aikojen taikaa, mutta vain harvoin. Ja tämä levy kestää, kestää, kestää… Epätasaisesti nilkuttaen.
Cold Wind Blows ei häviä painossa ja vauhkoudessa Eminemin parhaimmistolle. Imua riittää. Loistavan Lil’ Wayne -featin ja Haddaway-sämplen siivittämä No Love on kaikessa naurettavuudessaan hyvä. Haddawayn ja Lil’ Waynen yhdistäminen oli vain ajan kysymys. Cinderella Manissa jopa laulettu kertosäe toimii.
Loppupeleissä suurin osa levystä on kuitenkin aika huonoa musiikkia. You’re Never Over on täysin kuuntelukelvoton. Vertaa Space Boundia, Limp Bizkitin elävästi mieleen tuovaa murhafantasiaa, Staniin. Won’t Back Down laahaa kuin pakullinen ponnaripäisiä blues-muusikoita. Lauletuista kertseistä tulee usein mieleen jonkun (onneksi) tekemättä jääneen amerikkalaisen nuorisosarjan tunnari.
Musiikki toimii välillä ja Eminemin flow sen osana. Sisältö ei oikein jaksa enää kiinnostaa, eli ääni on vain yksi soitin muiden muassa.
