Eminemin kolmen ensimmäisen albumin jälkeen ilmestyneet julkaisut ovat olleet tylsiä ja pahasti epäonnistuneita, joten ensireaktio uudesta Marshall Mathers LP II -albumista on yllättävä – tämä ei ole kovin huono! Ei se silti tarkoita, että se olisi millään tapaa hyvä. Vakavasta lääkeriippuvuudesta selvinnyt räppäri on ottanut lisäksi enemmän vastuuta tuotantopuolella Rick Rubininin hääriessä tukena ja Dr. Dren takapiruna. Ratkaisu ei ikävä kyllä toimi. Läpi levyn tuotanto poukkoilee old schoolin ja modernin soundimaailman välillä, eikä kukaan kolmesta miehestä ole tuntunut tietävän mihin suuntaan edetä. Tehtäköön se kerralla selväksi: etenkin Rick Rubinin ura hip hop -levyjen tuottajana on ohi. Monet Rubinin soundivalinnoista ja tuotantotavoista tuntuvat liiaksikin alaviitteiltä hänen 80-luvulla Def Jamille tuottamistaan albumeista.
Marshall Mathers LP II käynnistyy lupaavasti Bad Guy -vyörytyksellä. Myös Eminemin luontainen lahjakkuus sylkijänä ja improvisoijana on pitkästä aikaa hyvällä mallilla, vaikka Encoresta asti vaivannut koheesion puute nousee vaihtelevantasoisesti esiin levyn jokaisella kappaleella. Muutenkin levyn sisältöä kalvaa liika pituus ja epätasaisuus, eikä Rihannan kanssa esitetty EDM-kammotus The Monster ole kuin Eminemin uran pohjanoteerauksiin kuuluva markkinajippo ja vuoden huonoimpia kappaleita. Onneksi mukana on Rhyme Or Reasonin kaltaisia sinisellä liekillä palavia, häkellyttävän upeita repaleisia kuvauksia, mutta Legacyn kaltaisen referoivien kappaleiden kohdalla tämäkin meinaa kääntyä itseparodiaksi. Kaikista levyn ongelmista huolimatta lopputulos on positiivisen puolella – Eminemin sana-akrobatia on parhaimmillaan omaa luokkaansa, ja kytevää itseinhoa vasemmalta oikealle potkiva lataus pitää otteessaan suurimman osan ajasta.
Eminem on itsekin myöntänyt menettäneensä mielenkiinnon levyn viimeistelyyn. Harmi, sillä tasavahvan sijaan Marshall Mathers LP II on vain tasapaksu ja kärsii keski-ikäistyvän artistin omasta ikäkriisistä.
