Kuten nuori helsinkiläisbändi kotisivunsa forumilla lupaili, toinen albumi ei todellakaan ole sitä suoraviivaista goottirockia, jota Suomesta on viime vuosina puskettu talkoilla ja ammatikseen taukoamatta. Mimesis soi tuohon viitekehykseen verrattuna koneellisemmin, popimmin ja vielä leimallisesti kevyemmin. Esimerkiksi Better Godista ja Over And Outista voi hahmotella Paradise Lostin Host-albumiin (1999) vertautuvia pensselin vetäisyjä, mutta samalla kertaa voi antaa maalin roiskua aina Duran Duranin Rioon (1982) asti.
Tyylillisesti pakka alkaa olla hyvin kasassa, mutta End Of Youn ongelmana on se, ettei kynästä vielä lähde kevyesti gootahtavassa ympäristössä ensiarvoisen tärkeää tunnelmaltaan puhuttelevaa ja polttoraudan lailla kuvan jättävää materiaalia. Skaalan laajentamista myös kaipaisi: gootimmassa päässä voisi huoletta paisutella jyhkeämmin, kun taas toisessa laidassa vieläkin minimalistisempi ote, jota In Elegancella väläytetään, voisi tuottaa tulosta. Mimesis on pinnalliseksi jäävä raapaisu tilanteessa, jossa eväät syvemmältä kouraisevaan teokseen olisivat olleet näppien ulottuvilla.