Ahkerasti ympäri Eurooppaa kohkaavat riihimäkeläispunkkarit jatkavat valitsemallaan tiellä. Paskainen pakettiauto nielee asfalttia ja polttoaineeksi riittää sydämessä palava punk-liekki. Ulkoisesti ehkä rasvaletti ohenee ja tatuoinnit leviävät, mutta sisäinen polte pysyy lähellä räjähdyspistettä.
Perinnetietoinen hc-ryminä lainaa välillä metallista ja välillä autotallirockista, mutta genrestä ei tule epäselvyyttä. Soundi on terävä, soitto ja karjunta kellontarkkaa, tempovaihdokset, feedbackit, köörihuudahdukset ja hetkittäiset kitaramelodiat tasan kohdallaan. Plektraa raastetaan pitkin kitaran kieliä juuri ennen kuin riffi lähtee aivan kuin pitääkin. Sisäinen polte, joka ajaa aikuistuvan punkrokkarin maailman turuille räyhäämään, nousee teksteissä laajemmaksikin teemaksi asti. ”Kipinä” on albumille selkeä nimivalinta.
Astia-studiolla on taltioitu liiankin hyvä soundi. Etenkin ripeää rumputyöskentelyä olisi kuunnellut mielellään aggrommallakin äänimaailmalla. Tiukka näkemys sekä soundeissa, sävellyksissä että sanoituksissa on tehnyt levystä genren ulkopuolisen tarkastelijan korvissa tasalaatuisen, mutta myös tasapaksun. Moinen sivuseikka tuskin paljoa puristelee, kun pitti lähtee taas pyörimään täydessä punkluolassa jossain päin Eurooppaa.