Aivan kuin olisin kuullut tämän aiemminkin. Nuori brittiyhtye on ollut kasassa vuoden päivät, kokee huiman nousukiidon muun muassa NME:n avustuksella, siitä povataan seuraavaa Oasista ja Manic Street Preachersia ja esikoisalbumi We’ll Live And Die In These Towns ampaisee ilmestymisviikollaan brittien listaykköseksi.
Ai että millaista coventrylaistrion musiikki on? Onko sillä lopultakaan merkitystä? The Enemyn kaltaisten bändien ensisijainen tarkoitus on täyttää kulloinenkin hypekiintiö. Sen lopullinen arvo punnitaan vasta silloin, kun yhtye oppii seisomaan omilla jaloillaan.
Pari mukiinmenevää hittibiisiä – The Enemyn tapauksessa joutilaisuuden iloja ylistävä Away From Here ja tanssilattialle tähyävä Technodanceaphobic – vihjaa, että potentiaalia pojissa on. Valtaosa albumista on silti väritöntä kotikaupunkiromantiikkaa. Toki tällainen vilpitön kohellus ja musiikista kuuluva nuori naiivius ovat tervetullut pöllähdys aikakauteen, jolloin käydään kisaa siitä, kuka muistuttaa eniten Joy Divisionia.
Sekä median että bändin itsensä on syytä kuitenkin muistaa, että ne ajat ovat ohi, jolloin popparit pääsivät kokkelipäissään mesoamaan pääministerin asunnolle.