Outo italialainen lintu nimeltään Ephel Duath jatkaa progressiivisen, tarpeeksi kaukaa katsottuna metallin kategoriaan niputettavan musiikkinsa tehtailua tutuissa sekavissa merkeissä. Kokoonpanoa on jälleen tarkistettu useammankin henkilön osalta, mutta musiikilliset linjaukset eivät vastaavanlaisia uudistuksia ole tälläkään kertaa kokeneet. Eivät tietenkään, kun niitä ei oikeastaan edes ole.
Jos termit halutaan pitää yksinkertaisina, Through My Dog’s Eyes on raskasta rockmusiikkia, joka ei ole imenyt raskaasta rockmusiikista ensimmäistäkään vaikutetta. Sävellyksellisesti ja sovituksellisesti se on pikemminkin jazzia, sanoituksellisesti puutaheinää. Se on lähinnä epämääräinen kimppu upeita musiikillisia teemoja, joita törmäytetään jatkuvasti suoraan päin seinää. Samaa voisi kai sanoa vaikka Dillinger Escape Planista, mutta edes se ei olemukseltaan onnistu ärsyttämään musiikkiin keskittyvää kuuntelijaa yhtä paljon.
Nerouden ja täydellisen imbesilliyden raja on ajoittain häilyvä, eikä Ephel Duath ole vieläkään onnistunut täysin osoittamaan kummalla puolella viivaa se seisoo. Valinta on selkeä vain, jos ainoa mittari on kuuntelukokemuksen vit… anteeksi, vaikeus.