Amy Leen mukaan The Open Door nostaa esiin laajempaa tunnekirjoa kuin surun ja tuskan täyteiset aiemmat julkaisut. Muun muassa viha mainitaan…
Valoisampiakin asioita peilataan, mutta niitä ei heti erota, koska Evanescencen musiikki jatkaa raskassoutuisen jyhkeänä, ja säveliä tuntuu puristavan maailma koko painollaan. Lee on kuitenkin täsmälleen oikeassa: The Open Doorin jälkeen voi jopa hymyillä, kun levy ei jaa sijaiskärsijyyttä ja syyllisyyttä yhtä tehokkaasti eteenpäin kuin Fallen.
Etukäteen suurin kysymysmerkki oli kitaristi Ben Moodyn eron vaikutus. Se saattaa näkyä ykkösketjun hittibiisien puutteena, My Immortalin tai Going Underin tasoista kappaletta ei ainakaan heti ilmoittaudu. Selityksestä käy myös se, että entisen Cold-kitaristi Terry Balsamon ensimmäisellä Evanescence-albumilla on valittu jonkin verran jyrkempi linja, eikä menestyneintä balladia haluta lähteä toistamaan. Amy Leen panos kappaleisiin on suuri, sillä loppujen lopuksi tyylissä ei kovin suurta heilahdusta ole tapahtunut, enemmänkin kyse on painotuseroista.
Tarttuvuus määrittää rajusti Evanescencen onnistumista. Mikäli biisit eivät jää välittömästi mieleen, niillä ei ole tarjottavanaan muutakaan, mikä saisi halajamaan uusintaa. Tällä levyllä on liian monta sellaista kappaletta.
