Vuonna 2006 ilmestyneen Silent Shout -menestyslevynsä jälkeen Ruotsin tyylitietoisin elektropopkaksikko The Knife päätti pitää tauon ja ripusti hurjanokkaiset esiintymisnaamionsa naulaan. Sisaruskaksikon toisen puoliskon Karin Dreijer Anderssonin kynä ei kuitenkaan lakannut sauhuamasta. Irtiotto velipojasta ja toisen lapsen syntymä sysäsivät hänet jonkinlaiseen postnataaliseen luovaan houreeseen. Syntyi Fever Ray.
Kovinkaan rohkeana irtiottona The Knifen designelektrosta ei Fever Rayta voi pitää. Äänimaailma on tutun kylmä ja etäinen, kuin pakastearkussa luotu. Fever Rayn kohmeiseksi ja synteettiseksi trimmattu konepop maalailee The Knifen tavoin tunnelmia, jotka ovat kuin omintakeinen risteymä muovista halpahalliglamouria, vulgaarigotiikkaa ja maabrändijargonia pohjoismaisesta cooliudesta.
Fever Rayn tuotantojälki on parhaimmillaan mielenkiintoista, joten olisi mukavaa, jos kiehtovia kappaleita olisi enemmän. Rampautuneelta sukellusveneeltä kuulostava Concrete Walls on mainio samoin kuin Aphex Twinin ambient-työt mieleen tuova Coconut. Enimmäkseen Fever Ray on kuitenkin ihan kiva. Eikä se ole kovin kova juttu.
