Musiikkivideoita ohjanneen Finn Anderssonin soololevy on harmillisen harmiton. Muodollisesti levy on pätevä ja paikoin tenhoavakin. Andersson on levyttänyt debyytintäydeltä hyvin kypsynyttä poprockia, jonka terävät koukut on väännetty tutuista aineksista. Laatuaika avaakin levyn turvallisen radionovamaisena Kent-mukaelmana. Enkelin tuikkivat koskettimet, muodikkaasti uikuttavat kitarat ja kulmikas rumpukomppi puolestaan manifestoivat Anderssonin kosketusta ajan henkeen. Ehkä tästä satunnainen indien ystäväkin innostuu.
Omaperäisyyden perääminen levyltä on usein banaalia – lukeutuvathan toisteisuus, plagiointi sekä ideoiden jalostaminen ja kierrättäminen popin kiinteärakenteisiin ominaisuuksiin. Finn Anderssonin levy on kuitenkin kuin kimpale paneroitua lihaa, niin turvallinen, että sen maukkaatkin palat ärsyttävät tuttuudellaan. Paikoin aatoksiin hiipii jopa ajatus satiirisuudesta. Voisihan Miehen voimat olla mitä hirtehisintä Kotiteollisuus-parodiaa.
Kitsch-arvoa etsivät voivat riemuita tovin levyn sanoituksista. Esimerkiksi hurmoksellisessa Liity mukaan! -ilottelussa Andersson analysoi mielenosoitusten dynamiikkaa hilpeän raikkaasti.