FOALS: Holy Fire

FOALS
FOALS: Holy Fire
Transgressive Records

Foalsin kolmatta albumia ei ole kauhean helppo lokeroida, paitsi kaikenkattavalla indierock-nimikkeellä. Prelude käynnistää pelin jonkin sortin postrockina lähes instrumentaalisti maalaillen, kitarassa voi tosin kuulla jopa 1960-luvun Friscoa. Rumpu hakkaa ja kaiku hallitsee. Single Inhaler jatkaa siitä oikeastaan aika loogisesti laulaja-kitaristi Yannis Philippakisin huutaessa todella ambivalentit sanoitukset jostain kaukaa, mutta nyt iso riffi menee melkein metalliksi.

Kolmas raita My Number loikkaa suoraan diskoon. Aika 1980-lukuisesti tanssittava biisi jää päähän kuin liima. Varman hitin suola piilee siinä, että homma soitetaan hyvin rokisti, ilman genreen kuuluvaa limaa. Bad Habit tikkaa jossain teknon ja Animal Collectiven välissä, kun taas Out Of The Woodsin haikea laulumelodia tuo mieleen Fleet Foxesin, vaikka rytmiikka viittaakin Talking Headsiin. Ja niin edelleen.

Oxfordilaisen viisikon parhaisiin piirteisiin kuuluu Philippakisin tunteikkaasti poikamainen laulu, joka osuu suoraan sydämeen levyn kauneimmassa kappaleessa Late Night. Epäilyksiäni Floodin ja Alan Moulderin vähän liian­kin tämänpäiväisesti tuottamassa levyssä herättää nykyään aivan yliarvostettu kitaranakutus, jota esimerkiksi Disco Ensemblen ja Bloc Partyn ohella suosii tuhat muuta bändiä. Takuuvarmasti Holy Fire tulee saamaan suuren suosion, sillä sen eeppinen kaiho ja konemaisesti kiiltävä sointi ovat juuri sitä mitä tänä päivänä janotaan.