FUN: Zu-pa

FUN
Zu-pa
If Society

Vaikka artistin kotimaisuuden ei pitäisi antaa vaikuttaa arvioon, en mahda mitään sille, että Funia kuunnellessani tunnen ylpeyttä. Aivan kuin esimerkiksi Radiopuhelinten tai selkeästi Funin kulmikkaaseen rytmiikkaan vaikuttaneen Deep Turtlen kohdalla, mieltä lämmittää varmuus siitä, että tällaista ei voisi syntyä missään muualla. Tietenkin Fun pohjautuu ennen kaikkea pohjoisamerikkalaiseen musiikkiperimään, eritoten 80- ja 90-lukujen äänekkäämpään vaihtoehtorockiin, mutta lisäksi yhtyeen perämetsäläisessä ehdottomuudessa ja kirveellä veistetyssä äkkivääryydessä on jotain kotiseuturakkautta herättävää.

Helsinkiläistrion (Teemu/laulu ja kitara, Vesa/basso ja Riku/rummut) toisen albumin äänitti muun muassa Nirvanan ja Pixiesin kanssa työskennellyt Steve Albini, ja kyllähän Zu-pa soi juuri niin kuin tällaisen räyhän pitääkin: kaikkea muuta kuin siististi, mutta kuitenkin dynaamisesti ja erottelevasti. Ja kitarat kirskuvat raa'asti. Ero Szklarska Poreba -debyytin (2004) sotkuisuuteen on tervetullut.

Fun osoittaa pystyvänsä monenlaisiin tunnelmiin, vaikka yhtyeen pelkistetty triosoundi pysyy koko ajan samana. Soitto on tarkkaa ja harkittua, ja etenkin rytmiryhmän pettämätön isku saa yllättävimmätkin käänteet toimimaan. Pehmeyttä ja rentoutta tuo nousuhumalaisen uhmakkaasti sopertava laulu.

Biisit ovat intensiivisiä purkauksia. Kiihkeimmillään Fun on kimuranttia taidepunkkia (Get In There, Frank!), mutta usein tempoltaan maltillista, mietiskelevästi mutta painokkaasti junttavaa, kekseliästä kitararockia. Suurimmat ylpeydenaiheet ovat nykien tanssimaan pakottava Hold It Close, jota voisi kuvailla jopa tarttuvaksi, sekä tylystä raskaudesta huolimatta melodinen Slonko. Muutaman vähä-eleisempi raita olisi kaivannut ympärilleen livetilanteen äänekkyyttä ja intensiteettiä. Sitähän Funin keikoilla piisaa.