Norjalaisen Funeralin kolmas levy on alkumetreillä kuin se lasten puinen palikkalaatikko, jonka kannessa on reikiä. Palikoita on paljon, ne ovat juuri oikeanlaisia, mutta aivan sekaisin laatikon pohjalla. Ja kun rei’istä kurkistelee, ei oikeaa palikkaa tahdo saada näköpiiriin.
Funeral hämää ja tuntuu pudottelevan uutuudellaan ideoita juuri kuin palikoita laatikkoon. Ideoita riittää, ja ne ovat lähestulkoon loistavia, mutta aluksi niiden on vaikea löytää paikkaansa.
Funeralin hautajaisdoom edustaa tyylisuuntansa modernimpaa laitaa, ja yhtyeellä on päällä selvä uudistushenki. Kokeilut eivät ole erityisen rohkeita, mutta toimivia. Funeral valuttaa niskaan petollisen kaunista ja levollista musiikkia ja bändi lastaa doom-vankkureillensa reilun kirjon tunnelmia. Aluksi ne tuntuvat jopa tukahduttavan runsailta. Aika kuitenkin tekee tehtävänsä, ja levyn kerroksellisuus alkaa lopulta loksahdella paremmin paikoilleen.
Mutta miksi Solitude Aeturnuksen ja Candlemassin Robert Lowe vierailee levyllä? Vaikka mies hyvä laulaja onkin, hänen roolinsa vain rikkoo Funeralin luomaa tunnelmaa.