Gary Numania pidettiin uransa alkuaikoina halpana ja ehkä jopa hieman yksinkertaisena Bowie-kloonina, mutta sitten saapuivat klassikkobiisit kuten Down in the Park ja Are Friends Electric? Viimeistään 1990-luvulla Nine Inch Nailsin myötä Numanin arvo alettiin ymmärtää laajemmaltikin. Nykyään hänen vaikutuksensa näkyy kaikessa Richie Hawtinista Lady Gagaan.
Nyt kasarilegenda on löytänyt tusinaysärin.
Numanin uusi levy on suoraan sanottuna pettymys. Muistan kun näitä tältä kuulostavia bändejä alkoi kasvaa kuin mustia torvisieniä levy-yhtiöiden kellareissa Downward Spiralin jälkeen. Soundilonkerot ulottuivat pitkälle uuden vuosituhannen puolelle metallin ja elektronisen musiikin lähentyessä toisiaan.
Goottirock ja industrial hallitsevat. Trenditietoisemmille kuluttajille levy-yhtiö varmasti mainitsee darkwave-vaikutteet, mitä ne sitten lienevätkään. Tällä levyllä ei ole oikein mitään jäljellä vanhasta Numanista paitsi se ääni. Se ei muutu eikä kuulosta miltään muulta, mutta nyt sille ei ole tarjolla kunnollisia melodioita. Siellä se tuntuu pyristelevän, kliseisen rankistelun puristuksessa.