Niinkö siinä sitten kävi, että Gossipin momentum koettiin vuonna 2006 Standing In The Way Of Control -albumin jälkimainingeissa? Sen nimikappaleesta muodostui indiediskojen takuuvarma lattiantäyttäjä ja Beth Dittoa kummasteltiin vielä tuohon maailmanaikaan kuin pahintakin friikkiä. Gossipin kapina halattiin hengiltä, sillä Music For Menista (2009) lähtien trio on ollut kiinnostava, hetkittäin vielä kiihkeäkin, mutta matkalla discopunkin kautta kohti niin mainstreamia, että sen sisäinen vimma on kesytetty.
On ymmärrettävää, että tähän asemaan päästyään Dittoa ja kavereita ei kiinnosta toisintaa uran alun garage-paukuttelua tai Standing In The Way Of Controlin kummallisimpia komppeja. Mutta kun kohderyhmäksi segmentoituu avarakatseisimmat tanssimusiikin kuluttajat, on vaatimuslistalla ensimmäiseksi popkappaleet. Kiimainen ähinä tai täydellinen melodia. Riipaiseva tulkinta tai mukanaan vievä rytmi. Näistä tarveaineksista tarvitaan ainakin yksi, mieluiten useampi. A Joyful Noise on – öh – vain miellyttävää metakkaa.
Kun Gossip valuu yhä konventionaalisemmaksi Ditton uljaimmillaan aivan jumalaton souldiivan eläytyminen menettää uniikkiutensa. Tällaisessa dancepopissa Ditton ääntely on perusvaatimus, ei mikään erityispiirre, jota tarvitsee erikseen hämmästellä. Vain toinen singlepoiminta Move In The Right Direction ja loppupuolelle haudattu I Won´t Play puhaltavat eloa siihen Gossipiin, johon oli aikoinaan helppo rakastua.