Kuinka pitkälle ”kunnioittamisen” voi viedä? 2012-kappale luiskahtaa kahden minuutin kohdalla ainoaksi Kiss-biisiksi, jonka jopa indienörtit kautta maailman tuntevat. For Keeps -raitaa studiossa värkätessä on taatusti kuunneltu Michael Jacksonin Billie Jeania uudestaan ja uudestaan. Entä sitten Dimestore Diamond? Kelatkaa se kohtaan 1:26 ja koettakaa muistaa, missä Bowien kappaleessa olette kuulleet saman aiemmin.
Jo kymmenen vuotta kasassa ollut Gossip on oiva esimerkki yhtyeestä, joka sinkoutuu yhdellä biisillä (Standing In The Way Of Control) tähteyteen. Siellä pysyminen onkin toinen juttu. Tämän levyn perusteella kun tulee mieleen, että bändillä ei ole kovin paljon muuta tarjottavaa kuin sopivan shokeeraava keulahahmo, halutessaan komeasti laulava Beth Ditto, joka on enemmän kuin sopivasti lihava ja kaiken lisäksi suulas lesbo!
Rick Rubinin tuottama Music For Men -kiekko povaa Gossipille vaikeuksia, sillä tiukassa paikassa yhtyeestä ei ole irronnut kaivattua hittihulabaloota. Särmän ja vaaran odottaminen olisi ollut ehkä liioittelua, mutta muutama todellinen tykki levylle olisi totisesti tarvittu. Etenkin kun huonoimmillaan Gossipin uusi materiaali on suorastaan surkeaa: kuin M-Peoplea sähkökitaroilla.
Joku neropatti voisi väittää, että ensimmäisellä suuryhtiölle tekemällään levyllä Gossip taistelee kapitalismia vastaan sen omin keinoin, siistimällä ilmaisunsa äärimmilleen ja häivyttämällä kaikki merkit epämääräisestä menneisyydestään. Se on kuitenkin paskapuhetta. Music For Men vain on tylsä ja parhaiten hälyisän ravintolan taustamusiikiksi kelpaava kiekko. Se ei häiritse ketään eikä käännä huomiota itseensä.