GRACE JONES
Ystäväni kysyi, mitä hyviä levyjä olen viime aikoina kuullut. Suosittelin Grace Jonesin uusinta, hänen ensimmäistään 19 vuoteen. Ystäväni ei ollut aivan varma. Hän oli pelännyt neiti Jonesia 80-luvulla. Princeä myös. Edellisen ymmärrän, jälkimmäistä en.
Grace Jones on hiukan pelottava. Ja pelottavan hyvä. Kannattaa ottaa 80-luvun alkupuoliskon levyjä uuteen kuunteluun. Todella ajatonta soundia.
Samaa Jamaika-miehistöä Sly & Robbiesta ja Wally Badarousta ‘Sticky’ Thompsoniin ja ‘Mao’ Chungiin löytyy uudelta levyltäkin. Vierailijoina loistavat Brian Eno, Tony Allen ja Tricky. Homma on tiukasti Jonesin käsissä ensimmäisistä sekunneista lähtien: ”This is my voice/my weapon of choice” – ja se on menoa. Jos joku viime tai tämän vuosikymmenen artisti tulee mieleen, se johtuu siitä, että Grace Jonesin vanhat, kosmopoliittiset mestariteokset ovat olleet kovassa kuuntelussa.
Kyllä tällä levyllä on uusiakin elementtejä, joista hienoin
on ärhäkämpi suhtauminen kitaraan. Muutamaan biisiin ripotellut melupyrähdykset puhtaasta kirskunasta Marc Ribot -tyyliseen repimiseen ovat todella riemastuttavaa kuultavaa.
Kuka olisi uskonut, että yhden vuoden levyistä tekee 60-vuotias nainen lähes 20 vuoden levytystauon jälkeen? Mykistävää.