Oho! Blur-rintamalla paukkuu ja rätisee yhtäkkiä siellä sun täällä!
Damon Albarn on ehtinyt puuhailla, levyttää ja konseptoida sitä sun tätä Blurin telakka-aikana, mutta nyt bändi puhuttaa muutoinkin. Kesällä on luvassa keikka Lontoon olympialaisten yhteydessä, ja nyt on käsillä aikoinaan yhtyeestä ovet paukkuen kaikonneen Graham Coxonin kahdeksas soololevy. Eikä kyse totisesti ole mistään siloisesta brittipopista, vaan pikemminkin pyrkimyksestä siivittää Lontoossa tennareita ryöväävät teinit entistä yhteiskuntakelvottomampaan tilaan.
A+E:llä Coxon hortoilee risan avantrockin parissa. Meno on huoletonta ja kulmikasta, äänikuva on täynnä melua ja sattumia, mutta miksaus pysyy silti sopivan tilavana. Paikoin, kuten City Hallilla, Coxonin taustalla puksuttaa panttilainaamosta löytynyt rumpukone. Välillä taas, niin kuin The Truthilla, jokin pahansuopa perkussioääni. What´ll It Takea värittää iloisesti pulputtava syntikka, ja välillä meno on kuin Sonic Youth olisi löytänyt jonkin punkrockin mutaation. Kaikki tuntuu vaivattomalta.
Synkkämieli voisi tietysti pitää A+E:tä 43-vuotiaan kitaristin tietoisena yrityksenä regressoitua takaisin syntiseen teini-ikään. Me muut voimme puolestamme nauttia Coxonin energiasta ja luomisvoimasta.