GRAHAM COXON: Happiness In Magazines

Raitistuneen Graham Coxonin viides soololevy on selvästi kuuntelijaystävällisempi kiekko kuin entisen Blur-kitaristin aiemmat terapiaäänitykset. Kaiken levyllä kuultavan kirjoittanut ja soittanut Coxon on luovuttanut tuotantovastuun Stephen Streetille (Blur, Catatonia, Morrissey), mikä varmasti osaltaan selittää kokonaisuuden selkeyttä. Täysin omaa maailmaa Coxon ei kuitenkaan ole pystynyt luomaan, vaan Telecasteriaan ihastuttavan terävästi räiskivän miehen kappaleet ja niiden toteutus kuulostavat toisinaan kiusallisen tutuilta. Think Tankin osoittauduttua yhdeksi viime vuoden upottavimmista ja kestävimmistä levyistä on pakko todeta Blurin olevan ilmaisussaan ison askelen edellä, jos mittarina pidetään omaperäisyyttä.

Kaikesta huolimatta entistä itsevarmemman ja optimistisemman miehen tekemäksi tunnistettavan levyn bongauskavalkadin voi aloittaa vaikka sen kahdesta ensimmäisestä singlemaistiaisesta. Niistä Freakin' Out soi kovasti Buzzcocks-henkisenä räyhäpoppina ja Bittersweet Bundle Of Misery luisuu niin lähelle Blurin Coffee + TV -hittiä, että yhdenmukaisuus ei voi olla silkkaa sattumaa. Ehkä hassuin huomio on kuitenkin se, miten paljon Graham Coxonin laulu Lontoo-aksentteineen kaikkineen toisinaan muistuttaa Ray Daviesia – ja sitä kautta myös Damon Albarnia. Jos ette usko, kuunnelkaa vaikka rento kantripop-pala Bottom Bunk.