Kun perheen kissa tietää kuolevansa, se pyrkii hiipimään pois hiljaa ja tylsilläkin kynsillä arvokkuuteensa tarraten. Samaa temppua yrittää kalifornialainen, teknologia- ja lähiökulttuurikritiikistä loistavaa, ystävällisellä tavalla surrealistista poppia yli vuosikymmenen veistänyt Jason Lytle Grandaddy-yhtyeineen.
Viides ja viimeinen levy on välttämättä jonkinlainen tilinpäätös, halusi maestro sen sellaiseksi mieltää tai ei. Tämä tosiasia tekee siitä haastavan arvosteltavan. Tavaraa on tunnin verran ja sen puitteissa poukkoillaan monien tätä edeltävien levyjen maisemissa.
Muutamat biisit ovat totaalisia täysosumia, toiset selvästi eivät. Siinä missä esimerkiksi Jeez Louise, Summer…It’s Gone, Skateboarding Saves Me Twice tai This Is How It Always Starts ovat maagisia ja mieltä ylentäviä, löytyy levyltä myös aika turhia raakileita tai tyhjiä kuoria, kuten Campershell Dreams tai Where I’m Anymore. Ja levyn luonteesta johtuen vahvat biisit eivät tasoita heikkojen tietä. Välisoitot häviävät, kiitävät ohi tulvan mukana.
Tätä levyä on tullut kuunneltua kotona, sporassa, lenkillä ja salilla, mutta missään vaiheessa siitä ei ole saanut otetta kokonaisuutena. Just Like The Fambly Cat jäsentyy kokoelmaksi, vaikka kyseessä on ainoastaan uutta materiaalia sisältävä levy.
