Kuuntelin viime syksynä sattumalta The Sophtware Slumpin. Oli outoa yhtäkkiä tajuta, kuinka kauan älyteknologia on läpäissyt popmusiikkia. Jos Grandaddyn läpimurtolevy vuodelta 2000 oli digitaaliseen murrokseen heränneenä muodikkaan ahdistunut, sen ensimetrien äärellä yhä paikkaansa hakeva, on vuonna 2024 tekoälyn ja algoritmiikan puuskuttaessa niskaan tunnelmasta jäljellä enää aitoa nöyryyttä ja melankoliaa.
Blu Wav tarjoaa tuttua vähäeleistä americana-indietä jostain tuolta kaukaa. Menneisyydestä, jota ei tunnu enää olevan edes olemassa. Mieleen tulee toinen teknohypen väsyttämä vetäytymislevy, Beckin Mutations vuodelta 1998. Samoin Bon Iverin 22, A Million, jonka myötä Justin Vernon siirsi korpi-idyllinsä bittiavaruuteen, kalseaan .jpeg-versioon metsämaisemasta.
Onkin ironista, että Blu Wav on nimetty äänitiedostomuodon mukaan. Sen pitäisi olla analogis-akustinen paluulevy. Lauseen voisi painaa tiedotteeseen tai kannen mainostarraan antamaan lupauksen siitä, että albumin sydän on jossain entisessä, aidommassa, vain puolielektronisessa ilmaisussa, jossa robotit ovat yhä palkollisiamme nostalgisessa pakopaikassa tai päänsisäisessa piilopirtissä, jossa Jason Lytle avausbiisin aikana majailee.
Hillitysti haikeat kitaramelodiat ja kolme koristemaista välisoittoa kätkevät sisäänsä levyn pääteeman. Sen keskiössä ovat edelleen ihmiset ja ihmissuhteet. Heidät vain on kaikki jollain tavoin syrjäytetty. Olkoon se Lytlen apeaa juopunutta napinaa kappaleissa You’re Going To Be Fine And I’m Going To Hell ja Long As I’m Not The One tai jotain universaalimpaa angstia teksteissä, joissa toistuvat aavemaisina lentokoneet, junat, bussit, jukeboksit, Ford Pintot, valkokaulustyöpaikat ja yhtyeen suosikkiaihe: kansallispuistot. Ehkä Blu Wav on koneiden perustama 20. vuosisadan keskinkertaisen ihmisyyden museo, jossa kaikki, jopa baarinnurkan kantrivoivottelut, tuntuvat jähmettyneiltä ja hieman keinotekoisen sentimentaalisilta.