GROOP DOGDRILL: Every Six Seconds

Englantilaiset eivät osaa rokata. Brittiläinen käsitys rock´n rollista ja kovasta meiningistä on viimeiset vuodet rajoittunut Stereophonicsin puisevaan keskinkertaisuuteen tai Bushin säälittävään mukarockaukseen korkealentoisine experimentteineen. Yksi Primal Scream kymmenessä vuodessa ei ole häävi suoritus. Eikä Groop Dogdrill tule tätä asiantilaa muuttamaan. Every Six Seconds on harvinaisen kattava esitys aiheesta 'kuinka tehdä täysin elotonta ja tunnevapaata musiikkia'. Naurussa on ollut pitelemistä, kun hukassa oleva brittiläinen musiikkilehdistö yrittää tästäkin huolimatta puoliväkisin haipata orkesteria pinnalle.
Älkääkä missään tapauksessa uskoko niitä luonnehdintoja, joiden mukaan Groop Dogdrill hyödyntää Clashin ja Helmetin parhaita puolia. Räväkkä avausbiisi Simian Kind toki herättää toiveita, mutta reilua 45 minuuttia myöhemmin voi huomata, että bändin rähinäenergia riitti vain tuohon yhteen kolmiminuuttiseen purkaukseen. Perusrockeimmissa biiseissä, jota levy käytännöllisesti katsoen edustaa, ei sen sijaan tunnu olevan kantavaa ideaa laisinkaan. Kolmikko lepsuilee niin, että ainakin tämän kuulijan tekisi mieli potkaista bändiä perseelle edes jonkinlaisen toiminnan toivossa.
Aika epätoivoista on myös yhtyeen käsittämätön imagonrakentelu. Every Six Seconds on näennäinen teemalevy seksistä ja parisuhteista (levyn nimi on peräisin tutkimustuloksesta, jonka mukaan miehet ajattelevat seksiä kuuden sekunnin välein), mutta johtohahmo Pete Spiby haluaa myös tuoda esiin pikkukaupungissa elämisestä johtuvan turhautumisensa. Päälle päätteeksi kannet mässäilevät tässä yhteydessä kököllä 666-estetiikalla. Olisi tarvittu vahvaotteisempaa tuottajaa ohjaamaan yhtyettä keskittymään edes johonkin teemaan. Ja näin toiseen albumiin mennessä olisi luullut omankin näkemyksen ehtineen selkiytyä.