Kolme vuotta sitten ilmestyneen The Smell Of Our Own -albumin pirteä ja pissanlämmin indiepop veti väkisin hymyn korviin. Mississauga Goddam -levy (2004) tarjosi enimmäkseen sitä samaa. Niin tekee myös The Hidden Came-rasin uusi Awoo -kiekko.
Kanadalaisen Joel Gibbin luotsaama yhtye on kuin The Beach Boysin, Housemartinsin ja Bronski Beatin energinen yhteensulautuma. Herkkyyttään ryhmä korostaa jousisovituksilla ja sen hyväntuulisuus on tarttuvaa sorttia. Niin vähän on kuitenkin muuttunut sitten edellisen kohtaamisen, että Awoo-levyssä ei ole erityistä intoilemisen aihetta, vaikka sovitukset käyvät koko ajan hienostuneemmiksi.
Tai onhan uutuudella sentään yksi merkittävä muutos. The Smell Of Our Own -levyä kuunnellessa kelpasi hihitellä poikarakkaudesta estottomasti kertoville teksteille. Nyt Gibb kirjoittaa miehestä ja naisesta, isästä ja pojasta, äidistä ja vauvasta. Niin voyeristiselta kuin tuntuukin sanoa se ääneen, samalla on The Hidden Camerasista hävinnyt yksi hieno, persoonallinen piirre.