En enää muista, kuka tuttavapiiristäni keksi venausmetalli-termin, mutta Los Angelesin lämmöstä ponnistavan Hurtin kohdalla tämä määritelmä osuu paremmin maaliinsa kuin mikään muu. Kvartetti on jo herättänyt huomiota kotimaassaan, mikä ei sinänsä ole yllättävää, sillä sen verran amerikkalaiselta Hurt kuulostaa.
Hurt luottaa sävellyksissään kaavaan, mikä teki Nirvanasta maailmankuulun ja Apulannasta suomalaisen listajyrän, eli nasaalilla nenä-äänellä hissuteltua säkeistöä seuraa ärjysti räimitty kertosäe. Se on toimiva kaava – mikäli artistilta löytyy muistettavia säkeistöjä ja kertosäkeitä. Niitä edelleen odotellaan Hurtilta.
Hurtia on jo ehditty verrata Metallicaan ja Tooliin, mutta ensin mainittua ei tuo mieleen kuin J. Lorenin fraseeraus sinkkulohkaisu Rapturen kertosäkeessä sekä For Whom The Bell Tollsin hengessä kumahtelevat kirkonkellot Falls Apartissa. Jälkimmäiseen on saatu sävellettyä koskettavia melodioita ja luotua täten hienoja tunnelmia. Tool on vain nimi, joka pitää mainita, jotta trendikkäät vaihtoehtorokkaritkin ottaisivat levyn kuunteluun.
Vaikka Hurtilta löytyy varmasti ammattitaitoa sekä taustalta vahva tuotantokoneisto, on sen ongelma sama kuin turhan monella muullakin jenkkibändillä – yhtyeeltä ei löydy halua, taitoa tai uskallusta säveltää persoonallista materiaalia. Kasvottomien ja yhdentekevien kappaleiden jälkeen odotus lopulta palkitaan levyn päättävässä House Carpenterissa, jonka kitaramelodia kuulostaa kovin tutulta. Sehän on – Metallican The Call Of Ktulusta.