IAN BROWN: Music Of The Spheres

Entisen The Stone Roses -laulajan liiasta b-luokan huumeiden polttelusta alati löyhäpäisemmäksi käyvästä hahmosta on vaikea olla pitämättä, mutta hänen musiikistaan on vähintään yhtä hankala innostua. Se kun muistuttaa harrastelijamaalarien tauluja, joista kenenkään muun kuin tekijän itsensä on mahdoton löytää suuria oivalluksia. Ian Brown keksii koko ajan uusia asioita, mutta valitettavasti ne ovat sellaisia vain hänelle itselleen. On sinällään hienoa, että Brown tekee rohkeasti uutta musiikkia, toisin kuin tarinoiden mukaan koko ajan syvemmälle omaan maailmansa uppoava kitarasankari John Squire, mutta pelkän karisman kuunteleminen osoittautuu aika nopeasti todella ärsyttäväksi touhuksi.
Ian Brownin Unfinished Monkey Business -esikoisalbumin (1997) pelasti tekijänsä rajaton innostus siitä, että hänellä ylipäätään on mahdollisuus tehdä musiikkia. Valitettavasti Brown ei ole vieläkään oppinut kirjoittamaan pistämättömiä biisejä ja hänen kolmannen sooloalbuminsa rytmitaustat ovat yhtä rampoja kuin aiemminkin. Pahimmin eksyksissä apinamies on Gravy Train -raidalla, joka kuulostaa huonolta Beck-coverilta. Toki levyllä on myös muutamia äkillisiä neronleimauksia: Stardustin viimeinen minuutti olisi kuin kotonaan Airin Moon Safarilla ja Northern Lightsin kertosäkeessä on ihanaa euforiaa. Toisaalta samaan kappaleeseen on mahdutettu tyystin tarpeetonta ja kammottavan kireää Pink Floyd -kitarismia. Ihmekös tuo, kun levykin on äänitetty Thamesin rantaan ankkuroidulla David Gilmourin studiolaivalla.