Vaikuttavista live-esiintymisistään tunnettu Imogen Heap on tehnyt soolourallaan levyjä harvakseltaan. Tuorein studiotuotos Sparks näyttää miksi. Elektronisessa ambient-kuonassa puklaava albumi tarkoittaa mitä ilmeisimmin edetä viehättävästi äkkiväärien vaikutelmien varassa. Tällä kertaa vaikutelmista ainoana ja päällimmäisenä lilluu hämmennys. Vuoden 2005 Speak For Yourself -albumilla Imogen Heapilla oli annettavanaan aimo kattaus sopivasti elämää nähneen nuoren naisen omille jaloilleen nousevaa eleganssia. Ellipsellä (2009) huljuteltiin lähinnä loppuja mehuja Hide And Seekin menestyksekkääksi osoittautuneesta vokooderista. Sparksilla missään ei ole enää niin kovin paljon tolkkua. Eikähän sitä tarvittaisikaan − kun olisi sitten sitä tunnetta.
Musiikillisesti hukassa oleva Sparks on kuitenkin huolestuttavalla tavalla niin festariteltta-, lounge-, kuin hissimusiikiksikin soveltumatonta nutjua, joka herättää mielikuvan könttäsummalla suomitelkkariin hamstratun sukellusvenesarjan lopputeksteistä. Miksi tehdä albumeita tälläkään julkaisutahdilla jos ei ole sanottavaa? Muodottomuus itseisarvonakaan ei vain oikein toimi.