Jamesin paluuta ei ehkä ole ihan vesi kielellä odotettu, mutta kuten hetkessä loppuunmyyty Britannian-kiertue osoitti, tilausta on. Yhtyeestä vuonna 2001 lähtenyt laulaja Tim Booth tekaisi tässä välissä muun muassa varsin keskinkertaisen sooloalbumin Bone ja näytteli uudessa Batman-leffassa. Kiintoisan Jamesin paluusta tekee se, että mukana on ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1995 kitaristi Larry Gott ja näin yhtyeen voimakolmikko Booth, Gott ja basisti Jim Glennie, jonka mukaan yhtye on nimetty, ovat pitkästä aikaa yhdessä. Lisäksi kokoonpano on nyt sama, joka levytti yhtyeen uran isoimman menestyslevyn Gold Mother (1990).
Kuten Jamesin levyt aina, tämäkin paranee jatkuvalla soittamisella. Ensivaikutelma yksitoikkoisesta kokonaisuudesta murenee hiljalleen. Innostuksen James on saanut vangittua hienosti ja jälki on mukavan elinvoimaista. Pirteimmän värin tuo jo Pale Fountainsin Pacific Street -levyllä (1984) ihastuttaneen Andy Diagramin trumpetti. Miehen soitto kuulostaa yhtä komealta kuin ennenkin, ei vähiten hitin makuisella, rennosti rullaavalla Waterfallilla.
Kun albumin laulut on ilmeisesti sävelletty pitkien jamisessioiden pohjalta, toivoisi ratkaisujen olevan enemmän yllätyksellisiä ja omintakeisia. Nyt kappalerakenteet ovat hyvin perinteisiä ja sitä isoa kertosäettä odottavat eivät joudu pettymään. Hey Ma kuitenkin selvästi osoittaa, että viidenkympin korvilla olevilla Jamesin soittajilla on kipinä tallella.