James Hunteria ei kannata verrata muihin tämän ajan valkoisiin rhythm and blues- ja soul-laulajiin. Se olisi epäreilua, koska Hunter on niin ylivoimainen.
Yli kahdenkymmenen vuoden aktiivipalvelus on koulinut kaitakasvoisesta britistä täysin suvereenin varhaisen soulin tulkitsijan, jonka laulullista voimaa kannattaa arvioida lähinnä nuoren Eric Burdonin, Stevie Winwoodin tai Van Morrisonin tekemisiä vasten. Oikein hurjaksi äityessään Hunterin käheä mutta taipuisa ääni synnyttää vahvoja mielikuvia Jamesin tärkeimmistä esikuvista Sam Cookesta, Ray Charlesista tai varhaisesta James Brownista. Niin hyvä hän on.
James Hunterin musiikillinen tinkimättömyys ja suoranainen puristisuus ovat saaneet aikaan sen, että tieto hänen erinomaisuudestaan on levinnyt turhan hitaasti. 1980-luvulla Howlin’ Wilf -nimellä bluesia puhkunut Hunter oli pitkään pienen piirin alakulttuuristara, jonka ihailijakuntaan kuului Van Morrisonin tapaisia legendoja. 2006 ilmestynyt People Gonna Talk raivasi James Hunterille tien ulos blues-ghetosta ja poiki jopa Grammy-ehdokkuuden.
The Hard Way räjäyttää potin lopullisesti. Levy on huikea sukellus 50- ja 60-luvun taitteen soulin ja mustan popin tunnelmiin. Hunterin kirjoittamat kappaleet myötäilevät niin Sam Cooken romanttista perintöä kuin Ray Charlesin puolikirkollista kiihkoakin. Uskomattoman mehevä toteutus jousineen ja Allen Toussaintin tasoisine vierailijoineen soi majesteetillisesti. Musiikin pastissimaisuus menettää sekin merkityksensä viimeistään, kun veli James alkaa ladata ja ihokarvamittari alkaa kertoa totuutta.
Tässä on soulia.