Toissavuotinen Jim oli siinä määrin kirjava retro-vallankumous, että sen lähes kannibaalinen avoimuus uusille, vanhoille ja lainatuille ideoille näyttäytyi monesti silkkana päämäärättömyytenä. Sittemmin Liddellin kompassi on ohjannut hänet entistä kauemmas alkulähteiltä, takaisin riisutun sähköisen soulin pariin, jonka puiset groovet assosioituvat 1980-lukulaisiin rumpukonesekvensseihin ja syntetisaattori-puukotukseen, hermostunut särinä glitcheineen ja surinoineen taas 2000-lukuun. Yhtä kaikki Compass, joka oletetusti heijastelee Lidellin vaikeita viime vuosia, on kaukana harmoniasta ja järjestyksestä.
Taustalla pärisevät soitinfragmentit, fuzz-kitarat, synteettiset taputukset, lyhyeksi leikatut melodianpätkät ja kulmikkaat leikkaukset tekevät äänimassasta lähteeseen katsomatta kolisevaa romua, joka jatkuu yhdenmukaisena viimeiseen kolmannekseen asti. Epäjatkuvasta sekavaksi taantuva Compass venkoilee kohti yhä uudempia suuntia, mutta Lidell, joka on edelleen varmaotteisin lähempänä gospelia kuin perversioitaan juhlivaa kyberfunkia, ei rehellisesti sanottuna ole sellaiseen vieläkään kypsä.