Manchesterilaisen lauluntekijän Jim Noirin debyytti on saanut brittilehdistöltä vuolasta suitsutusta. Milloin Noiria on kuvailtu ”uudeksi Badly Drawn Boyksi”, milloin miehen harteille on kasailtu paineita vertailemalla Tower Of Lovea itsensä Beach Boysin ja Loven huippukauden teoksiin.
Noir on lahjakas säveltäjä, mutta vielä korkeampaan arvoon rankkaisin hänen kykynsä käyttää studiota vallattomana virtaavan mielikuvituksen temmellyskenttänä. Levyltä voi aistia, että erilaisia kokeiluita – myös niitä älyvapaita – on nauhoituksissa koettu, eikä niiden tuloksia ole jälkikäteen lähdetty sen enempää analysoimaan. Tätä tietysti edesauttaa se, että säveltämisen, kaikkien instrumenttien soiton ja nauhoituksen lisäksi Noir on myös tuottanut levynsä. Tower Of Loven kansiin onkin tyhjentävästi kirjattu: ”Everything by Jim Noir.”
Ei pidä kuitenkaan luulla, että Tower Of Love sisältäisi äärimmäisen haastavaa ja kokeellista musiikkia, sillä perimmiltään kyse on varsin perinteisestä pop-ilmaisusta, kevyeen psykedeliaan ja progressiivisuuteen verhottuna. Soundien kiehtova pehmeys ja monipuolisuus aiheuttaa paikoin valitettavasti sen, että mielenkiinto harhautuu pois Noirin sävellyksistä. Tilannetta ei ainakaan auta Jimin taka-alalle miksattu ja sen myötä varsin vaisuhkoksi jäävä laulusuoritus.
Selvää kuitenkin on, että Jim Noir on yksi mielenkiintoisimmista viime vuosina esiin nousseista brittiläisistä lauluntekijöistä. Poikkeuksellisen Noirista tekee paitsi lahjakkuus, myös tietty epäbrittiläisyys – ovathan miehen musiikista ensimmäiseksi tulevat mielikuvat läheisempää sukua aurinkoiselle Kalifornialle kuin sateiselle englantilaiselle teollisuuskaupungille.