J.J. CALE: Live

J. J. Calen viime vuosina harvakseen julkaisemissa studiolevyissä ei ole ollut paljoa kehumista. Sävellykset ovat olleet vähän sitä sun tätä ja rytmikoneiden kanssa pelleily on saanut aikaan sen, että omassa levyhyllyssä käsi hakeutuu lähes poikkeuksetta Oklahoman kuiskaajan 70-luvun levyjä kohti.
Eri puolilla maailmaa pitkin 90-lukua äänitetty Live tukee käsitystä Calen levyjen tason laskusta. Vanhat klassikot toimivat enimmäkseen komeasti, kun taas tuoreempi tavara panee haukotusten keskellä miettimään, että tekeeköhän Cale enää koskaan kunnollista albumia.
Eräs asia on kuienkin entisellään ja se on herran kitaransoitto. Kaikkein upeimmillaan se on pitkäksi venytetyssä Call Me The Breezessa, jonka komppipuolikin on aivan käsittämätön: svengi on yhtä aikaa höyhenenkevyttä ja päättäväisesti eteenpäin rullaavaa. Mainioita ovat myös hieman uudella tavalla sovitetut After Midnight sekä Cocaine, joista ainakin jälkimmäinen todella tarvitseekin uusia mausteita pohjaanpalamisen makua peittämään.
Myös riipaiseva rakkauslaulu Magnolia aiheuttaa edelleen kummallista kuristuksen tunnetta kurkussa, kun taas eri instrumenttien vuoropuheluun perustuva Mama Don't on aivan käsittämätön. Soolopaikoissa ei tunnu tapahtuvan yhtikäs mitään, mutta yleisö hurraa silti hulluna. Toivottavasti Live ilmestyy myös DVD-muodossa, jotta meillekin selviäisi, mikä siinä niin kamalan hauskaa on.