The Smithsin kitaristina ja säveltäjänä popin historiaan kirjoittautunut Johnny Marr julkaisee ensimmäisen varsinaisen soololevynsä vasta nyt, vaikka yhtye hajosi jo 1987. Lokakuussa 40 täyttävä Marr on ehtinyt tehdä hienoa jälkeä paitsi New Orderin Bernard Sumnerin parina Electronic-yhtyeessä, myös muun muassa Billy Braggin, Kirsty MacCollin ja Pet Shop Boysin taustalla. Takana on kuolemattomia sävellyksiä sekä säkenöiviä ja tyylikkäitä sovituksia. Tältä levyltä odotti kuumeisesti, mitä hienoa Marr tällä kertaa on saanut aikaiseksi?
Alkuhämmennys on suuri, kun ensimmäiset tahdit kajahtavat kaiuttimista. Mitä tämä on? Hemmetin Kula Shaker? Seuraava kappale, vaikka onkin melodialtaan pirteämpi, jatkaa samaa laiskaa rockgroovea ja valitettavasti tämä linja haukkaa valtaosan Boomslangista.
Peräkkäin kuultavat, hieman abbeyroadmainen Another Day ja lyhyt intrumentaali Headland tuovat tervetullutta vaihtelua levylle. Long Gone taas kuulostaa The Jesus And Mary Chainiltä, mutta olisi kaivannut Jim Reidin uhkaavaa ääntä toimiakseen. Albumin hienoin hetki koetaan Down On The Cornerin aikana. Kun raitaa on kulunut 1.44, se lähtee lentoon tavalla, joka saa ihon kananlihalle. Juuri kuten Marrin jälki parhaimmillaan saa.
Tähän asti Johnny on jättänyt tekstien tekemisen ja laulamisen muille satunnaisia taustalauluja lukuunottamatta. Pettyneenä on todettava miehen oma ääni todella anonyymiksi. Viime vuonna hieman samankaltaisessa tilanteessa Marria vuotta vanhempi entinen The Stone Roses -kitaristi John Squire julkaisi särmikkään soololevyn ja paljasti samalla hienon, vahvasti Peter Perrett -vaikutteisen äänensä.
Vaikka artistilla on täysi oikeus muuttua vuosien saatossa, olisin toivonut tämän teinivuosieni suurimman sankarin pysyneen hieman uskollisempana juurilleen ja popsensibiliteetilleen. Boomslang on vain aika tylsä rocklevy, ilman Johnny Marrin totuttua neroutta.