THE JON SPENCER BLUES EXPLOSION: Plastic Fang

Neljän vuoden väli loistavasta Acmesta takaa sen, että minä ja moni muu on ehtinyt jo pari vuotta ihmetellä mikä Spencerin possea pidättelee. Nyt kun uusi kiekko viimein ilmestyy, se hämmentää… vanhanaikaisuudellaan!

Acmella bändi saavutti todella tuoreesti potkivan synteesin rockista, bluesista, funkista ja hip-hopista. Juuri sillä kadehdittavalla tavalla, että lopputulos kuulosti vain yhtyeeltä itseltään. Kun ovi uuteen oli saatu auki, kuvittelisi seuraavan erän syventävän sähäkästi sykkivää konseptia entisestään. Vaan ei. Plastic Fang katselee kiinteästi taaksepäin: Stonesiin ja Iggyyn, Money Rock'n'rollissa jopa ZZ Toppiin. Spencer tavoittelee laulussaan Syvän Etelän aksenttia vähän enemmän kuin on sopivaa ja viljelee muutenkin alueeseen liitettyjä kliseitä.

Olisi väärin sanoa tätä tylsäksi musiikiksi, se vain kuulostaa Spencerin historiaa vasten liian perinteisesti rokkaavalta eikä asiaa paranna, että soinnillisesti sinänsä erinomaisen fyysisesti vääntävää jälkeä tehnyt tuottaja Steve Jordan paikoin tarttuu bassoon vieden näin soundia vielä enemmän kohti tavanomaista. Dr. John kitaroineen ja Funkadelicin Bernie Worrell urkuineen esiintyvät live-tunnelmaa tavoittelevalla Hold Onilla Elliott Smithin laulaessa taustaa parilla muulla uralla, mutta vierailut huomaa parhaiten kansiteksteistä.

Olisi kiva tietää onko taiteellinen takapakki bändin omaa taloudellista järkeilyä vai levy-yhtiön painostuksen tulosta. Mutelta sellainen käytös tuntuu aika epätodennäköiseltä. Vai onko kyse jostain mystisemmästä aivomyrskystä? Niin tai näin, Plastic Fangia kannattaa lähestyä varauksella. Siten sen verevästä konservatiivisyydestä saa eniten irti.