En ole koskaan dokannut Porin Sibeliuspuistossa. Mutta minulla on ollut oma nuoruuteni ja omat puistoni. Siksi kasvutarinamainen Dyynimukulakuukunen säväyttää. Kun Saijaa Saijaa julistaa sunnuntaihumalassa, että ”jossain taivaanrannan takana on 70-luvun Englanti, ja veljet mä vannon teille, me vielä lennetään sinne tänä yönä” (Sunnuntai Sibeliuspuistossa), ymmärrän tarkkaan mistä on kyse.
Musiikki syventää ymmärrystä. Saijaa Saijaa kiinnittää rouhean rytmipohjan ja revonliekkiset kitarat kuvaelmiinsa saumattomasti. Niinpä levy kertoo samaa tarinaa sanoin ja sävelin; merenpieksämä pikkukaupunki ja sinne eksyneet ihmiset sulautuvat toisiinsa, pettymykset kääntyvät löytöretkiksi ja itseään etsivän joutilaisuuden reuna on kultainen. Kokonaisuudesta huokuu kiehtovan introvertti elämänjano.
Dyynimukulakuukunen on samaan aikaan nostalginen ja kiinni ajassaan. Levy paikallistuu vaivatta tämän päivän musiikkikentälle, vaikkapa Jukka Nousiaisen ja Itä-Hollola Installaation väliin, mutta sukulaisia löytyy kauempaakin. Laulujen orientaatioissa häivähtää esimerkiksi Kauko Röyhkän Miss Farkku-Suomen traumanjälkeisyys sekä Eppu Normaalin Vahantajoen huolettomuus. Näiden taustalta kuultaa koko 1970-luku huuruisena kuvitelmana.
Olen vaikuttunut. Saijaa Saijaa on kasvanut toisella pitkäsoitollaan täysin valmiiksi, mutta kaikkea muuta kuin aikuiseksi.
