Tässä musiikissa käsitellään tekijän mukaan emotionaalisesti aika kovaa kamaa. Ei se varmaan tyhjää uhoa olekaan. Sen verran vaikuttavaa tavaraa jo The Magic Placella (2011) kohauttaneen amerikkalaisen ambient-säveltäjän kolmas albumi on. Jos Julianna Barwick ei vielä ihan Terry Rileyn, Philip Glassin tai Arvo Pärtin syvyyksiin yllä, niin silti Nepenthessä on samanhenkistä vähäeleistä spirituaalisuutta.
Isosti ja avarasti soiva musiikki jakautuu kymmeneen kappaleeseen, mutta ne voisivat hyvin olla yhden isomman teoksen osia. Islantilainen jousiyhtye Amiina, tyttökuoro ja Múm-kitaristi Robert Sturla Reynisson kantavat merkittävän korren Barwickin hienovaraisesti kerrokselliseen kekoon, jonka luonne on yhtaikaa sekä eteerinen että iholle tuleva.
En tiedä minkälaisia kokemuksia tekijä Reykjavikissa äänitetyllä levyllä purkaa, mutta lähestymistapa on selkeästi ”musiikki on lääkettä” -tyyppinen. Vähiin nuotteihin turvautuva äänimassa leijuu ja velloo rauhoittavan ja nostavan majesteettisena, ei angstisena. Nepenthe luo tilaa päähän ja se on tänä päivänä entistäkin arvokkaampaa.
