Vuonna 1994 kirjoitin erään äidinkielen aineeni päätteeksi: ”Yes I feel so fine!” Tuo neronleimaus oli peräisin Waltarin So Fine! -kappaleesta, josta kovasti tykkäsin. Waltari oli 1990-luvun teinille kiinnostava yhtye, ja se toteutti silloin muodikasta alternative-ajattelua hevimusiikissa. Sitten Waltari katosi Saksaan ja kävi yhä kummallisemmaksi: se alkoi sekoittaa joikuja, teknobiittejä sekä nykybalettia musiikkiinsa. Saksassa tykättiin, Oulussa kummasteltiin.
Waltarin keulakuva, hard’n’heavy -konkari Kärtsy Hatakka on tehnyt soololevyn itseään puolet nuorempien sällien kanssa. Lisäksi levyllä vierailevat muiden muassa Big Brotherin ensimmäiseltä tuotantokaudelta tv:stä tuttu Kathy Koskela, Uniklubin Jussi sekä Mariko. Hatakka tekee kaikkensa sulautuakseen joukkoon. Duty Freedomin promokuvien eteen on työllistetty koko joukko pääkaupunkiseudun kosmetiikka-alan ammattilaisia ja sponsorien logot ovat näkyvillä. Toivottavasti lavasteiden proteiinipurnukat ovat sentään ironiaa. Vai kenties koko hoito?
Olisi siis suoranainen ihme, jos avausraita Wicked ei esittelisi Kärtsyn uutta nuorekasta ilmettä. Soitossa onkin tuoreempaa, varsin punkhenkistä otetta, kertsi muistuttaa jo hiukan Nightwishia. Kakkosraita I Believe pujahtaa diskopopin savuverhojen taakse, eikä paluuta todellisuuteen enää ole. Levyn mittaan seilataan heavy-mauttomuuksien, teinipunkin ja Idols -balladien viitoittamalla tiellä. Koskelan ja Kärtsyn duetto Weak Inside on puistattavin biisi miesmuistiin.
