Suurin kohteliaisuus tälle holtittomasti rämisevälle garagealbumille olisi epäillä sitä 60-luvun Amerikan perämetsien kadonneeksi klassikoksi. Sen valitettavasti torpedoi solisti Matti Saineen fingelska. Se oikeastaan jääkin ainoaksi torumisen aiheeksi kompaktilla, kymmenen lihaisan siivun albumilla.
Rumpali Hannu Anttilaisen pseudonyymin Jeffrey Jamesin ympärille aikoinaan koottu ryhmä jatkaa vanhaa blues-asennetta sikäli, ettei albumille tarvita montakaan omaa kappaletta, kunhan ne ovat hyviä. Wicky Wackylla puolet on lainakappaleita ja omasta materiaalistakin osa ennen julkaistua. Rootie Tootie jo niinkin kauan aikaa sitten kuin vuonna 1998. Tahtia se ei haittaa, juureva garagebluespunk ei kuulu niihin musiikin alalajeihin, jotka suoranaisesti kaipaisivat uudistumista.
Wicky Wackyn punaniskaboogie kulkee kuin vanhan ajan höyryveturi ja entistäkin tehokkaammaksi se muuttuu, kun huomaa ruuvata volyymia kaakkoon päin. Ihan neljänkymmenen vuoden taakse levyä ei kuitenkaan saa sijoitettua. Mukaan on kelpuutettu niinkin moderni kappale kuin The Stoogesin No Fun. Versio on sitä paitsi yksi parhaita puhki soitetusta renkutuksista kuulemiani.